Mika Myllyä Ramsaun MM-hiihtojen 50 kilometrin perinteisen kilpailun maalissa. Kuva: All Over PressEilen 5.7.2011 langetettiin surullisen kuuluisan Lahden doping-jupakan tähänastisesti kovin tuomio. Ja tuomio oli kovin mahdollinen ja sen sai osakseen Mika Myllylä. Suuri hiihtäjämestari on poissa.

Samalla huippu-urheilu näytti kaikkein ikävimmän varjopuolensa ja kohtalon jota ei soisi kenellekään. Moni meistä ei varmaan ensin voinut uskoa asiaa saatuaan tietoonsa Mika Myllylän kuolinuutisen. Sitten seurasi pysähtyminen ja järkytys; eihän huippu-urheilun tulisi olla tällaista, eikä antaa näin ikävää kohtaloa kenellekään. Mutta näin on kuitenkin tapahtunut, eikä sitä saa muuksi muutettua.

Oman urheilu-uran päättyminen on ollut kova paikka monelle muullekin suomalaiselle huippu-urheilijalle. Vaikka kyse on aina yksittäisestä ihmisestä ja ihmiskohtalosta, niin yhtäläisyyksiä näissä kohtaloissa löytyy paljon. Huippuhiihtäjänä valmistautuessaan tärkeimpiin arvokilpailuihinsa Mika Myllylä oli käynyt mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mitä voisi kilpailun aikana tapahtua ja kuinka niihin reagoida. Näin yllätyksiä ei pääsisi tapahtumaan. Uran jälkeisen elämän kaikkiin vaihtoehtoihin Myllylällä ei kuitenkaan ollut ratkaisua, eikä hän ollut siihen varautunut. Varsinkaan tähän vaihtoehtoon, missä hänen uransa päättyi tavalla, miten hän ei voinut kuvitella sen mitenkään päättyvän.

Mika Myllylän kohtalossa on paljon samaa kuin esimerkiksi italialaisen entisen huippupyöräilijän Marco Pantanin kohtalossa. Lahjakas urheilija, paljon periksi antamatonta työtä ja päämäärätietoista harjoittelua, jonka tuloksena suuria voittoja, menestystä ja kansansuosiota. Sitten tulee shokki: positiivinen doping-näyte ja kaikki romahtaa. Seuraa häpeää ja armotonta median ihmisjahtia, jota ei enää kestä. Lopulta tulee se viimeinen romahdus ja ihminen ajautuu umpikujaan, josta ei ole enää poispääsyä.

Tästä päästään myös median rooliin sekä Myllylän että Pantanin kohtaloissa ja ylipäätään suhtautumisessa huippu-urheilijoihin tai muihin julkisuuden henkilöihin. Ja voidaan aivan hyvin kysyä, että olisiko esimerkiksi ns. ”keltaisen lehdistön” moraalissa kenties hieman parannettavaa? Maailma on täynnä armottomia median ”ihmisjahteja” eri julkisuuden henkilöistä, kuten huippu-urheilijoista, muusikoista, näyttelijöistä ja kuninkaallisista, kuten prinsessa Dianasta näin globaalisti tunnetuimpana esimerkkinä. Näissä ”ihmisjahdeissa” jokainen menetetty ihmishenki on liikaa. Ihminenhän on oman henkilökohtaisen tragediansa ympärillä kaikkein haavoittuvaisimmillaan ja saa olla aika superihminen, mikäli tästä jahdista selviää traumoitta. Mika Myllylä ei ollut enää ladun ulkopuolella superihminen, vaan nurkkaan ahdistettu ja umpikujaan joutunut tuskansa tunteva ihminen.

Kymmenen vuotta sitten Suomen kansalle kirjoittamassaan testamentissaan Mika Myllylä kiteyttää kahdessa viimeisessä kappaleessa tuntojaan urheilusta ja omasta kohtalostaan. Nuo sanat jäävät suomalaiseen urheiluhistoriaan.

”Urheilu antoi minulle paljon, paljon se myöskin otti. Nyt ei ole enää kiire. Taistelu on ohi. On aika uuden elämän. Kauan sitten, kun pienenä poikana Tervanevalle ensimmäisen kerran jalkani upotin, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli loputon tuska.

Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.”

(Mika Myllylä Haapajärvellä maaliskuun 6.päivänä 2001)

Kuinka hyvin nuo sanat osuvatkaan kohdilleen Myllylän kohtalon kanssa. Aivan kuin hän olisi jo kymmenen vuotta sitten tiennyt, kuinka lopulta tulee käymään. Eikä hänellä ollut voimia tai kykyjä muuttaa kohtaloaan, kuten hän kirjansa ”Riisuttu mestari” viimeisissä lauseissa kirjoittaa.

”Mutta mitä ihmettä minä teen tämän kilpailuviettini kanssa? Sehän on minussa jo syntymän perintönä, matkan varrella olen sen vielä äärimmilleen jalostanut.

Minut on nyt riisuttu aseistani, ei ole miekkaa eikä haarniskaa: pois ovat suksikalustonikin jo vieneet, ei ole lupaa edes numerolappua rintaan laittaa.

Tervanevalle voin tietysti mennä rämpimään, mutta riittääkö se vietilleni? Tyytyykö viettini siihen yksinäiseen taisteluumme, kaksinkamppailuumme, jossa minut on etukäteen tuomittu sille suolle lopulta häviämään?

Ei, ei tällaista viettiä voi padota, ei sitä voi sulkea pulloon.

Olen väistämättä oman viettini vanki.”

(Mika Myllylä: Riisuttu mestari)

Niin otti Tervaneva viimeisen voittonsa Mika Myllylästä, kuten hän itse arveli ja nyt on taistelu ohi. Enää ei ole kiire. Voimme vain toivoa rauhaa hänen sielulleen.

Hevoskuuri haluaa lähettää vilpittömimmät surunvalittelunsa Mika Myllylän perheelle ja läheisille. Samalla haluamme vielä kerran kiittää Mika Myllylää niistä ikimuistoisista urheiluhetkistä, jotka olet meille antanut. Niitä hetkiä ei kukaan voi viedä pois, vaan ne jäävät pysyvästi suomalaiseen urheiluhistoriaan.

Kiitos Mika, ja lepää rauhassa!

– Tero Viljanen