Olympiavoittaja palasi 40-vuotiaana kilpaladuille
Ripustettuaan suksensa ja kiväärinsä Kuzmina työskenteli konsulttina Kuzmina Teamissa, jossa hänen miehensä Daniel valmentaa nuoria ampumahiihtäjiä. Daniel myös ohjasi Kuzminan hänen suurimpaan menestykseensä.
Kuzmina kuitenkin kaipasi kilpailun adrenaliinia ja halusi alkaa taistella iän tuomia fyysisiä muutoksia vastaan. Hän halusi myös pysyä riittävän hyvässä kunnossa pysyäkseen 17-vuotiaan maastohiihtäjäpoikansa mukana ja auttaakseen Slovakian viestijoukkuetta saavuttamaan hyviä tuloksia. Motivaatiota lisäsi myös halu saavuttaa jälleen paikka Slovakian ampumahiihtäjille seuraaviin olympialaisiin. Paikka, jonka he menettivät viime kaudella. Hänen paluullaan on ollut monia syitä.
Viime kausi ei kuitenkaan mennyt niin kuin hän toivoi. Hän aloitti valmistautumisen elokuussa ja osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa helmikuun alussa Osrblien EM-kisoissa. Hän osallistui myös maailmancupiin Nové Město na Moravěssa. Juuri kun hän löysi kilpailurytminsä, rakensi kuntoaan ja vakiinnutti ammuntatekniikkaansa, kausi päättyi.
Hän ei ole luovuttanut ja haluaa jatkaa eteenpäin, tällä kertaa paljon korkeammilla tavoitteilla.
Lue myös: Pelastaako hän Suomen ampumahiihdon?
Olet saavuttanut kaikista arvostetuimmat mitalit. Voitko nyt kilpailla rennoin mielin?
– Ei, luon itselleni silti paineita. Se on minulle sata prosenttia tai ei mitään. Viime kausi ei vastannut odotuksiani. En halunnut hypätä suoraan syvään päätyyn, joten hiihdin vain muutaman kilpailun. Ajattelin, että voisin hoitaa viestit ja kokeilla sprinttejä. En ollut valmistautunut pidempiin kilpailuihin viime vuonna, enkä tiennyt, mitä kestäisin. Kilpailuvauhti oli minulle pelottava. Sprintissä tai viestissä olin itsevarma, mutta takaa-ajoissa en päässyt viimeiselle kierrokselle, Anastasiya Kuzmina sanoo Bezky.netille.
– Viime kausi oli testi; annoin itselleni mahdollisuuden, mutta myönnän, että toivoin enemmän, varsinkin ampumapenkalla. Ajattelin, että voisin pelastaa kilpailut ammunnallani, sillä tiesin, etten pystyisi saamaan hiihtokuntoani nopeasti takaisin.
Onko paluun tekeminen ollut vaikeaa niin pitkän tauon jälkeen?
– Kun tein päätöksen, lisäsimme kovempia harjoituksia suunnitelmaamme, jotta voisin nähdä todella, selviäisinkö siitä vai en. Viime vuonna aloitin elokuussa, mikä oli aika myöhään kilpailukauteen peilaten. Minut hyväksyttiin takaisin huippu-urheilijaksi Dukla Banská Bystrican sotilasurheilukeskukseen.
Kun olit jälleen lähtöviivalla niin pitkän ajan jälkeen ja koit kilpailua edeltävän stressin, kaduitko paluuta?
– Stressasin paljon, mutta otin sen vastaan kiitollisuudella ja nöyryydellä. Muistutin itseäni, että tämän ei tarvitse olla pitkäkestoista ja voisin lopettaa koska tahansa. Se oli enemmän koettelemus, mutta tänä vuonna tunnen toisin. Se on todellista. Olen kehittänyt kuntoani ja ampumistottumuksiani, jotka pidättelivät minua viime vuonna.
– Viime kauden jälkeen tajusimme, mitä puuttui. Tarvitsin kisoja. Pystyin osallistumaan vain muutamiin kauden lopussa dopingmääräysten vuoksi, joiden takia minun piti odottaa kuusi kuukautta ennen kuin sain kilpailla uudelleen. Aloittaminen tyhjästä kovien paineiden alla oli vaikeaa. Ensimmäiset kisat menivät huonosti. Ampumapenkalla olin epävarma siitä, mitä piti tehdä, ikään kuin en olisi harjoitellut ampumista ollenkaan. En voinut siirtää harjoittelukokemustani kilpailuihin.
– En ollut valmis pitkiin kilpailuihin viime vuonna. En tiennyt kestävyysrajojani ja kisavauhti oli pelottava. Olin itsevarma sprinteissä ja viesteissä, mutta takaa-ajoissa minulla oli vaikeuksia päästä maaliin viimeisellä kierroksella.
Oletko osallistunut kesän kilpailuihin?
– Kilpailin näytöskilpailuissa Norjassa, vaikka en ollutkaan hyvin valmistautunut. Yksi huono puoli on se, että treenaan yksin. Tarvitsen ampumapenkalle vähintään viisi tai kuusi ihmistä, mikä meillä harvoin onnistuu. Järjestimme yhteisen harjoitusleirin Osrbliessa neljän ryhmän kanssa Dukla Banská Bystricasta, mikä oli upeaa. Se oli lyhyt, vain kaksi viikkoa, ja jokaisella oli oma suunnitelmansa. Norjassa näin muiden – norjalaisten, ranskalaisten, saksalaisten – harjoittelevan laajasti yhdessä, erityisesti ampumapenkalla. Se rakentaa itseluottamusta tehden urheilijoista aggressiivisia, rohkeita, nopeita ja tarkkoja penkalla. Se on voimaa. He eivät koe epävarmuutta kilpailun aikana. Minulta puuttuu se henkinen sopeutuminen, joka minun on saatava kilpailemalla.
Miten ampumahiihto on muuttunut viimeisten 20 vuoden aikana sen jälkeen, kun kilpailit arvokilpailuissa?
– Näen parempaa, kehittyneempää liikettä naisten keskuudessa. Esimerkiksi Tora Berger liikkui kömpelösti tuolloin, ja muut urheilijat, joilla oli huono tekniikka, saattoivat silti voittaa. Nyt naisilla on vankka tekniikka. Myös ammunta-ajat ovat nopeampia. Naiset ovat rohkeampia – esimerkiksi Vitozzi esittelee vaikuttavaa, miehiin verrattavaa ampumanopeutta.
Vain harvat urheilijat ovat voittaneet kolme kultaa eri olympialaisista. Vain kourallinen, kuten Bjoerndalen tai Fourcade, ovat onnistuneet siinä. Mitä mieltä olet siitä?
–Bjoerndalen oli minulle suuri inspiraatio. Kaikki toimi saumattomasti hänen ympärillään. Meille jokaiset olympialaiset olivat ainutlaatuinen matka, eikä ollut koskaan varmaa, tulisiko sitä kokemaan uudestaan. PyeongChangissa 2018 kaikki odottivat minun voittavan kultaa avaussprintissä, mutta se tapahtui vasta viimeisessä yhteislähdössä. Lisäksi sain kaksi hopeaa, jotka tuntuivat minusta kullalta. Kyse on henkisestä puolesta ja ajoituksesta. Olin harvoin tarpeeksi vakaa pärjätäkseni koko talven ajan, yhtä mainittua kautta lukuun ottamatta, mutta pystyin valmistautumaan pääkisoihin hyvin.
Lue myös: Ampumahiihtotähti valmistaa jarrullisia rullasuksia