VO2max eli hapenottokykyä vaaditaan kaikessa kestävyysurheilussa, koska se on haastavimpia fyysisiä aktiviteetteja, joita ihminen voi harrastaa. Maastohiihdossa on käytettävä koko kehoa ja lihaksia liikkumiseen. Ja ei vain kehoa, vaan myös aineenvaihdunnan on toimittava ja hapenkulutus on täydessä vauhdissa, kun liikut paikasta toiseen nauttien kauniista talvisesta luonnosta ympärilläsi.

On sanomattakin selvää, että mitä nopeammin liikut, sitä rankemmaksi suorituksesi käy, koska lihaksesi tarvitsevat enemmän happea kasvavan vauhdin myötä. Ammattihiihtäjät kohtaavat tämän epämukavuuden tunteen jokaisessa kilpailussa, mutta se on myös samalla helposti koukuttavaa, koska itsensä äärirajoille vieminen on avain kaikkeen kestävyysurheiluun.

Maksimaalinen hapenottokyky on urheilijan fyysisen kunnon mitta, ja sitä kutsutaan yleisesti VO2max-termillä. Huippuhiihtäjillä tiedetään olevan korkeimmat VO2max-tulokset, koska lajin luonne vaatii suurta hapenkulutuksen kapasiteettia.

Joidenkin lukijoiden kohdalla termi VO2max saattaa yhä olla hieman epäselvä, joten se kaivannee selvennystä. Se on maksimaalinen hapenkulutuksen määrä, mitattuna asteittaisessa harjoituksessa; eli harjoituksessa, jossa intensiteetti kasvaa. Nimi on peräisin kolmesta lyhenteestä: ”V” tilavuudelle, ”O2” hapelle ja ”max” maksimille.

Maksimaalinen hapenkulutus heijastaa yksilön sydän- ja hengityselimistön kuntoa, mikä on tärkeä tekijä pitkäaikaisen fyysisen harjoituksen kestävyyskapasiteetissä. VO2max ilmaistaan joko absoluuttisena arvona litroina happea minuutissa (L/min) tai suhteellisena arvona millilitroina happea per kilogramma kehon massaa minuuttia kohti (mL/(kg·min)). Jälkimmäistä ilmaisua käytetään usein vertailemaan kestävyysurheilijoiden suorituskykyä.

Keskimääräisellä harjoittelemattomalla terveellä miehellä on VO2max noin 35–40 mL/(kg·min). Keskimääräisellä harjoittelemattomalla terveellä naisella on VO2max noin 27–31 mL/(kg·min). Nämä tulokset voivat parantua harjoittelulla ja vähentyä iän myötä, mutta treenin vaikutuskin on hyvin yksilöllistä; joillakin voi olla helppoa lisätä VO2max-arvoaan harjoittelulla ja toisille liikunta ei välttämättä ole yhtä tehokasta. Se on perinnöllinen kyky, mutta kuka tahansa voi parantaa hapenottokykyään liikunnalla.

Kun tarkastelemme vuosien varrella kerättyjä tilastoja, norjalainen hiihtäjä Bjørn Dæhlie (artikkelin pääkuvassa vuoden 1998 olympiamitaleineen) on saavuttanut yhden korkeimmista VO2max-luvuista, 96 mL/(kg·min), kun taas viisinkertainen Tour de France-voittaja Miguel Indurainin on raportoitu saaneen arvon 88.0 huipulla ollessaan. Norjalainen pyöräilijä Oskar Svendsen ihmetytti kestävyysurheilumaailmaa 18 vuoden iässä, kun hän kirjasi korkeimman VO2max-arvonsa 97.5 mL/(kg·min) vuonna 2012.

On tärkeää pitää mielessä, että joissakin kestävyysurheilulajeissa, kuten soutamisessa, urheilijoiden kehon massa on paljon suurempi kuin hiihdossa, mikä tekee heidän VO2max-arvostaan per kilogrammaa kohti hieman matalamman, mutta heidän VO2max litraa kohti on usein paljon suurempi. Esimerkiksi brittiläinen soutaja Sir Matthew Pinsentin on raportoitu saaneen VO2max-arvon 7.5 L/min. 

Myös Juha Mieto iski mittariin hiihtomaailman korkeimman luvun 7,49 L/min Jyväskylässä vuonna 1984. Mieto oli saavuttanut lähes vastaavan luvun jo 23-vuotiaana tukholmalaisessa testilaboratoriossa vuonna 1973. Tuolloin tuore kolminkertainen Suomen mestari oli 196 cm pitkä ja painoi 96 kg. Korkean painonsa takia Miedolla ei koskaan ollut suhteellinen arvo (mL/(kg·min)) maailman huippuluokkaa.

Lue myös: Vauhtikestävyysharjoittelu luo pohjan kovavauhtiselle hiihdolle

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Entä naiset? Kuka on saavuttanut korkeimman kirjatun VO2max-arvon? Tuo kunnia kuuluu Joan Benoitille, vuoden 1984 olympiamaratonin voittajalle, jonka luku on 78.6. Toisena listalla on norjalainen maastohiihtäjä Bente Skari, joka puhalsi luvun 76.6. Charlotte Kalla ja Marit Bjørgen eivät ole kaukana, sillä heidän arvonsa ovat 74 ja 72 vastaavasti.

Myös Ski Classics-hiihtäjät ovat saavuttaneet korkeita arvoja, vaikka yleisesti usein ajatellaankin pitkän matkan hiihdon olevan vähemmän hapenottoa rasittava laji. Petter Eliassen mittautti uransa lopulla noin 88 mL/(kg·min), Anders Aukland on saavuttanut samoja arvoja ja ei kolminkertainen Ski Classics-mestari Andreas Nygaardkaan paljoa jää edellä mainituista. Etenkin jos lukuja mitataan puhtaasti tasatyönnöllä suoritettuina, Ski Classics-hiihtäjät ovat maailman huippuluokkaa. Esimerkkinä Eliassenin maksimiluku tasatyöntäen oli vain muutaman millimoolin alempi kuin hänen sauvajuosten tekemänsä tulos, ja Nygaard pääsi muutama vuosi sitten tasatyöntäen tehdyssä mattotestissä jopa Eliassenia korkeammalle luvulle.

Lue myös: Nopeusharjoittelu tuo vauhtia massahiihtokisoihin

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Petter Eliassenilla oli myös erittäin kova hapenottokyky. Kuvassa hän voitti Vasaloppetin vuonna 2020. Kuva: Bildbyrån

Mieshiihtäjät ovat siis kovimmillaan mittauttaneet noin 90 mL/(kg·min) arvoja, ja joillakin yksilöillä jopa yli tuon luvun. Iltalehden artikkelissa vuodelta 2018 valmentaja Toni Roponen arvioi miesten hapenottoarvioista seuraavaa:

”Liikuntaa harrastava mies 40-50, kestävyysliikkuja 45-55, maratonaika kolmen tunnin tuntumassa 60, huippujalkapalloilijat 60-70 (70 maailman huiput), kestävyysurheilija 60-75, kestävyyslajien huippu-urheilijat 80-90 ja kestävyyslajien voittajat yli 90 milliä.”

Tietenkin nämä korkeat luvut ovat huippu-urheilijoiden saavuttamia, ja he ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja hyvin treenattuja, mutta keskivertohiihtäjän ei tarvitse huolehtia tällaisten korkeiden tulosten saavuttamisesta. Jokaisen hapenottokyky kehittyy harjoittelemalla, ja kuntohiihtäjän ei tarvitse miettiä VO2max-arvoaan hiihtäessä. Riittävä liikunta vauhteja vaihtamalla tuo varmasti hyvän kunnon. Jos tavoitteena on menestyminen esimerkiksi massahiihdoissa ja oman tuloksensa parantaminen, kannattaa veto- ja vauhtikestävyysharjoittelua ottaa omaan treeniohjelmaansa.

Hiihdon harjoitteluun liittyviä artikkeleja voit lukea myös ProXCskiing.com-sivustolta.