Immo Kuutsa kertoo heti alkuun, että tultuaan Suomen hiihdon päävalmentajaksi 70-luvulla, hänellä oli heti alkuun paljon opettamista hiihtäjille, mitä harjoittelulla ja valmentamisella tarkoitettiin.

– Heti alkuun urheilijan pitäisi oppia tuntemaan, mitä harjoitusvaikutukset tarkoittavat ja mitä harjoitusmetodit ja ihmisen fysiologia pitää sisällään.

– Opetin hiihtäjille mm. että mitä aerobinen ja anaerobinen harjoittelu on ja mitä maksimaalisella hapenotolla tarkoitetaan. Nämä kaikki olivat hiihtäjille vieraita asioita ja olin ensimmäisiä, joka toi nämä harjoitustermit yleisemmin käyttöön suomalaiseen hiihtoon, edelleen hiihtoa aktiivisesti seuraava Kuutsa kertoo.

Monilla hiihtäjillä oli näiden uusien oppien kanssa alkuun sulattelemista.

– Kaikki tämä oli niin uutta, että kovan leirin jälkeen Juha Mietokin piti minua aivan mahrottomana miehenä, minä kuin puhuin ihan eri kieltäkin kuin muut, Mieto viittasi juuri näihin minun tuomiin harjoitustermeihin, Kuutsa naurahtaa.

– Eihän meillä alkuun ollut edes sykemittareita käytössä. Maksimihapenottoharjoituksia varten hiihtäjät juoksivat kilometrin ylämäkeen aivan täysiä ja jos siihen meni aikaa kolme minuuttia, niin maksimihapenottoharjoituksia tehtiin sitten 3.20 vauhdilla eli noin 80 % teholla, Kuutsa kertoo käyttämistään metodeistaan.

Kuutsan mukaan oli tärkeää tietää, että mitä johtavat hiihtomaat tekee ja ottaa niistä oppia. Hänen kohdallaan yksi tällainen asia oli kesäharjoittelun tuominen Suomeen.

– Kesäharjoittelu oli suhteellisen vähäistä ja minä laitoin sen aivan uudelle tasolle ja siitä syntyi tämä tuttu lause, että ”hiihtäjät tehdään kesällä”, Kuutsa sanoi.

– Vanhemmilla hiihtäjillä oli noin kuukauden lepojakso keväisin, kun taas nuoret hiihtäjät aloittivat harjoittelun jo kahden viikon huilitauon jälkeen. Nuoret oppivat hyvin nämä uudet harjoitussysteemit ja oli tärkeää, että hiihtäjät ymmärsivät myös fysiologiaa.

Kuutsa toi myös uusia harjoitusmuotoja suomalaishiihtäjien harjoitteluun.

– Kesällä juoksu kuului vahvasti ohjelmaan ja hiihtäjät osallistuivat runsain joukoin esimerkiksi SM-maastoihin ja Helena Takalo nappasi jopa SM-pronssia maastossa. Meille tuli ohjelmaan myös testijuoksut ja miehillä se oli 15 kilometriä ja naisilla 10 kilometriä. Helena Takalo juoksi kympin Vuokatin alamaastoissa 33 minuuttiin, jota voidaan pitää kyllä hurjana aikana. Ja miehissä viisi hiihtäjää pystyi juoksemaan 10 000 metriä alle 30 minuutin, Kuutsa kertoo hiihtäjiensä kovista juoksukyvyistä.

– Vuorohiihtohan on hyvin lähellä juoksua, kuten se muutamissa kielissä ilmeneekin, kuten ruotsin ”löpa på skidorna” ja saksan ”ski laufen”. Ja sauvarinteessä kun loikkii, niin sehän näyttää aivan samalta kuin hiihto, jos ei katso mitä on jalassa, Kuutsa sanoo ja jatkaa, että on mielissään siitä, että Matti Heikisenkin määrät ovat olleet kasvussa ja että hän on pystynyt parantamaan juoksutuloksiaan.

Muita harjoitusmuotoja kesällä olivat mm. suunnistus ja suoharjoittelu. Kuutsan mukaan hiihtäjät suunnistivat paljon kesäisin ja ottivat osaa mm. tunturisuunnistuksiin ja viesteihin.

– Suunnistus on oikein hyvä harjoitusmuoto hiihtäjille. Se rentouttaa ja sillä on hyviä vaikutuksia, kun juoksee erilaisissa maastoissa ja tekee kiihdytyksiä ja rämpii suolla. Suoharjoitteluhan on ollut jo vanha harjoitusmuoto. Tuon Mika Myllylän kuuluisan kuvan myötä se tuotiin vain julkisuuteen ja ihmisten tietoisuuteen, iisalmelainen Kuutsa kertoo hiihtäjiensä kesäharjoittelusta ja jatkaa, että myös ylämäkiloikkia ja sauvarinnettä tehtiin ahkerasti.

Määrää riittävästi

Kuutsan mukaan harjoittelun ikuiset totuudet pätevät edelleenkin ja yksi tällainen asia on riittävät harjoitusmäärät.

– Kyllä urheilijat harjoittelivat minun aikana kovia määriä ja yhtään urheilijaa ei jäänyt alle tuhannen tunnin vuodessa. Ja siihen tuli päälle myös kova fyysinen työnteko, jota ei laskettu mukaan. Tosin ei tuona aikanakaan enää syyskuun jälkeen tehty muuta kuin harjoiteltu ja Helena Takalo ja Juha Mieto olivat niitä ensimmäisiä ammattimaisesti harjoittelevia hiihtäjiä.

Olympiavoittaja ja maailmanmestari Helena Takalo oli yksi Kuutsan menestyneimmistä valmennettavista ja hänen harjoittelumäärät kasvoivat melkoisesti Kuutsan valmennuksessa.

– Hänen määriä laskettiin kilometreissä ja kun aloitin valmennuksen, kilometrejä kertyi 3400 vuodessa ja kun hän parhaimpina vuosinaan otti arvokisavoittoja, kilometrit olivat nousseet 7400:aan. Määrät nousivat n. 20 % vuodessa, enempää niitä ei kerralla uskaltanut nostaa.

Kuutsan mukaan suurimpia virheitä harjoittelussa tehdään, kun lähdetään suoraan matkimaan maailman huippujen harjoittelua, josta ei ole seurauksena muuta kuin ylirasitustiloja ja vammoja ja sairasteluja.
Kuutsan mukaan harjoittelusta noin 70 % tuli lokakuun loppuun mennessä. Tosin erona nykyhiihtäjiin, Kuutsan hiihtäjät hiihtivät ja harjoittelivat paljon myös marraskuussa, koska heidän kilpailukautensa alkoi myöhemmin kuin nykyhiihtäjillä.

– Koko marraskuu hiihdettiin vielä paljon ja oli aivan tavallista, että hiihtäjät hiihtivät sen tuhat kilometriä kuukaudessa, eihän siitä päivää kohden paljoakaan tule.

Mutta Kuutsan mukaan kilpailukauden alettua määrää on pudotettava rajusti ja yksi yleisistä virheistä onkin se, että tulee liian paljon määrää kilpailukaudella.

Sprintti äärimmäinen kestävyyslaji

Kysyttäessä Kuutsalta, että mitä annettavaa hänen ajan valmennuksella on nykyhiihdolle, hän vastaa seuraavasti.

– Harjoittelun määrää ja laatua pitää tarkistaa koko ajan. Perusperiaatteethan harjoittelussa ovat samat ja ihmisen fysiologia ei ole muuttunut mihinkään. Enkä luota tippaakaan siihen, että harjoittelussa olisi jotain hokkuspokkus temppuja, Kuutsa vastaa.

– Kyllä vanhoista systeemeistä on paljon oppimista, mutta valmentajat ovat vaihtuneet paljon ja jokainen on halunnut tuoda oman linjansa, vaikka valmennuksessa pätevät ikuiset totuudet ja linjan tulisi olla sama. Tärkeää olisi hyödyntää vanhaa tietoa ja samalla tuottaa uutta tutkittua tietoa, mutta näin ei ole oikein tapahtunut ja nykyinen valmennusjohto ei ole tuonut oikein mitään uutta. Mutta nyt näyttäisi onneksi hiihdon uusi tuleminen Suomessa tapahtuvan, Kuutsa pohtii tyytyväisenä viime aikojen tapahtumiin suomalaisessa hiihdossa.

Kuutsaa ihmetyttää myös se, kuinka Suomessa ei olla osattu analysoida sprinttihiihtoa oikealla tavalla.

– Suomessa nuorilla sprinttereillä ei ole ollut kestävyyttä tarpeeksi. Sprintti on äärimmäinen kestävyyslaji ja vasta nyt se aletaan Suomessa vähitellen ymmärtää. Dalen valitsi erillisen sprinttijoukkueen, mutta ei ole osannut antaa erillisiä ohjeita sprinttereille. KIHU:n analyysien perusteella tähän olisi pitänyt puuttua jo aiemmin, itsekin aikanaan KIHU:a perustamassa ollut Kuutsa sanoo.

Kuutsa on itse lähdössä Sotshiin seuraamaan olympialaisia ja odottaa jo kisoja innolla.

– Nyt on hiihdon uusi alku ja tulevaisuus nähtävissä ja toivottavasti naiset pääsisivät taas ensin kultakantaan ja miehet seuraisivat sitten perässä, Kuutsa toivoo innokkaana.

Nuorten hiihtäjien ja tulevien suurhiihtäjien osalta Kuutsa sanoo seuraavaa.

– Tarvitaan valtavasti massoja, jotta voidaan löytää superlahjakkuuksia. Jos ei ole tarpeeksi massoja, niin lahjakkuuksia on paljon vaikeampi löytää. Mutta onneksi hiihto on edelleen talven ylivoimaisesti suosituin kuntoilumuoto ja hiihto kiinnostaa edelleen valtavasti ja näin mahdollista saada myös nuoria mukaan ja myös huiput innostavat nuoria, Kuutsa uskoo toiveikkaana.

Immo Kuutsan mukaan on jäänyt monia sanontoja hiihtoon, joita edelleen käytetään.

– Kahta pitkää lenkkiä ei ehdi yhdessä päivässä tekemään ja pitkä lenkki on sellainen, että hiihtää niin pitkälle että väsähtää ja sitten kääntyy ympäri ja hiihtää takaisin, Kuutsa heittää loppuun pari sanontaansa.

– Tero Viljanen