Suksien valinnasta ja mittaamisesta käydään hiihtokaupoissa, laduilla sekä internetin keskustelupalstoilla ajoittain jopa kiivastakin keskustelua. Perinteisen paperitestin ja jousivaakamittauksen rinnalle on tullut viime vuosina useampiakin elektronisia mittalaiteita, joiden avulla mittaustulosten tarkkuus, tulkinta ja dokumentointi ovat parantuneet merkittävästi.

Lähtökohta suksen mittaamiselle menetelmästä riippumatta on se, että kaikki sukset ovat yksilöitä. Nykyisestä vakiintuneesta suksien valmistustavasta johtuen kaikkia suksen ominaisuuksia on valmistusvaiheessa mahdotonta hallita. Nykyisin urheilukauppoihin ja suksihuoltoihin rantautuneet tietotekniikkaan perustuvat mittauslaitteistot ovat olleet ensimmäisenä käytössä suksitehtailla, apuna suksien parittamisessa ja laadun valvonnassa.

Mutta olipa suksen mittaustekniikka tai – laitteisto millainen tahansa on muistettava että kyse on vain mittaamisesta. Hyvin erilaisillakin metodeilla päästään hyvään lopputulokseen. Mittaustulos pitää osata myös tulkita ja siinä suksimyyjän ammattitaito todellakin punnitaan.

Mittaamalla ja parantamalla mittaus tarkkuutta toimivan suksen löytyminen on entistä varmempaa, mutta muuttuvia tekijöitä jää vielä paljon jäljelle. Kaikkia tekijöitä (esimerkiksi: Lumikiteen muuttuva rakenne, alustan kovuuden vaihtelut, hiihtäjän tekniset valmiudet) ei voida kalibroida. Näin ollen täydellistä varmuutta suksen toimivuudesta juuri tietyllä henkilöllä ja juuri halutulla kelialueella ei voida tarjota.

Mittaustekniikasta riippumatta on myös löydettävissä tiettyjä yhteisiä tekijöitä, joiden avulla toimivan suksen löytyminen runsaasta tarjonnasta on mahdollista. Esittelemme tärkeimmät mitattavat tekijät pidon, luiston ja luistelusuksen hiihdettävyyden osalta. Oheisia ohjeita voi soveltaa niin paperitestissä, jousivaakamittauksessa kuin elektronisia mittausmenetelmiä käytettäessä.

Pitoalueen määrittäminen

Eri kelialueelle tulee oikeanlaisella voidepesällä oleva suksi. Kuva: Laiho/NordicFocus

Perinteisen suksessa tärkeää on suksen voidepesän sulkeutuminen potkuvaiheessa ja suksen kaaren kantavuus liukuvaiheessa. Jotta suksi on helppo saada pitämään kovilla purkkivoiteilla, tulee voidepesän olla sellainen että se sulkeutuu täysin 50-60% hiihtäjän painosta mitattaessa päkiän kohdalta (7 cm balanssin takaa = potkuvaihe)

Nollakeleille ja pehmeämpien purkkivoiteiden olosuhteisiin valitaan hieman jäykempi suksi, jossa loppujäykkyys on 55-65% hiihtäjän painosta. Kaikkein märimpiä liisterikelejä varten tarvitaan vieläkin jäykempi suksi (loppujäykkyys 60-70% hiihtäjän painosta)

Mitattaessa päkiän kohdalta hiihtäjän täydellä painolla, tulee suksen voidepesän sulkeutua täysin pitoalueeltaan. Mikäli purkkisuksen pitoalueelle tällöin jää yli 0,2 mm aukkoja, vaikeuttavat ne merkittävästi pitävän potkun suorittamista. Liisterikeleillä pesän täydellinen sulkeutuminen ei ole välttämätöntä, sillä paksumpi liisterikerros antaa enemmän pelivaraa.

Joskus kisahiihtäjille haetaan suksea, jossa on pieni ”tasku” siteen etupuolella eli voidepesä ei täysin sulkeudu. Tämäntyyppinen suksi lähtee kovalla alustalla herkästi liukuun etenkin yhdellä suksella, mutta vaatii hiihtäjältä runsaasti teknistä osaamista ja hyvää lihaskestävyyttä.

Oikean loppujäykkyyden ohella perinteisen suksen tärkeitä ominaisuuksia ovat voidepesän pituus ja kantavuus. Jotta suksi olisi helppo hiihtää, tulee voidepesän olla vähintään 50 cm mittainen. Pehmeälle alustalle voidaan hakea vieläkin pidempää voidepesää pidon varmistamiseksi.

Voidepesän kantavuutta voidaan kuvata voidepesän korkeutena. Pakkaskeleillä pesän korkeus koko painolla kannalta (13 cm balanssista = liukuvaihe) mitattaessa on yleensä 0,3-0,4 mm. Tällöin voidepesään sopii helposti 4-8 voidekerrosta. Siirryttäessä kosteampiin olosuhteisiin ja pehmeämpiin voiteisiin, kannattaa valita kantavampipesäinen suksi, jossa vastaava korkeus on 0,4-0,6 mm.

Uusilla mittalaitteilla (esim. Ski Selector) voidaan tutkia suksen kaarta koko matkaltaan. Tällöin saadaan tarkasti selville myös voidepesän mahdolliset korkeuden vaihtelut, jolloin voitelun hienosäätö voidekerroksen paksuutta vaihtelemalla on mahdollista.

Luiston ja kelialueen määrittäminen

Luiston kannalta olennaista niin perinteisen kuin vapaankin suksessa on liukupintojen (painealueen) pituus. Liukupinnoilla tarkoitetaan sitä suksenpohjan kohtaa, joka painuu tiukimmin ladun pintaa vasten. Liukupinnoilla lumikide sulaa kitkan vaikutuksesta muodostaen suksen alle luistavan, ohuen vesikalvon.

Kuivalle pakkaslumelle valitussa suksessa tulee olla riittävän pitkät liukupinnat, jotta kitka riittää muodostamaan luistavan vesikalvon. Liukupinnan pituus pakkaskelille voi olla jopa 20 cm.

Jos haussa on suksi, joka toimii suhteellisen hyvin laajalla kelialueella (=yleissuksi), kannattaa hakea suksea, jossa liukupintojen pituus on 10-15 senttimetriä. Tällöin paras luisto saavutetaan muutaman pakkasasteen olosuhteissa, mutta suksi toimii yleensä kohtuullisen hyvin hieman kylmemmällä ja myös hieman kosteammalla lumella.

Kostean lumen ja vesikelin suksessa ongelmaksi ei tule enää kitkan riittämättömyys, vaan liian paksun vesikalvon aiheuttama pintajännitys. Pintajännitystä pyritään vähentämään pohjan kuvioinnilla ja fluorivoiteilla, mutta tärkein on kuitenkin oikeanlainen suksi. Vesikelin sukseen pyritään hakemaan mahdollisimman lyhyet liukupinnat, jotta pintajännityksen vaikutusaika jäisi mahdollisimman lyhyeksi ja vältytään ns. ”imulta”

Suksen painevaikutusta alustaan ei voida vielä luotettavasti myymälä- / huolto-olosuhteissa mitata, mutta on hyvä tarkistaa esim. jousivaakaa käyttäen millainen paine liukupinnoilla on. Mikäli paine liukupinnoilla on kova, eikä paperi / kalvo mene helposti yhteen puristettujen suksien mennä läpi, toimii suksi yleensä vain kovilla alustoilla. Pehmeille alustoille paineen tulee olla selkeästi kevyempi ja tasaisesti loppua kohti kiristyvä.

Luistelusuksen hiihdettävyyden määrittäminen

Vapaan hiihtotavan suksen hiihdettävyyden osalta tärkein tekijä on liukupintojen oikea sijainti. Jotta suksi pysyisi suunnassaan ja olisi vakaa hiihtää, tulee liukupintojen (tukipintojen) sijaita riittävän etäällä painopisteestä. Mitattaessa täydellä hiihtäjän painolla (7 cm balanssin takaa = yhden suksen liuku) tulee etummaisen liukupinnan sijaita 40-45 cm balanssista ja takimmainen liukupinta 30-35 cm balanssin takana. Yleisesti voidaan siis todeta että takimmaisen liukupinnan tulee sijaita n.5 cm hiihtäjän kantapään takana.

Haettaessa huippuluistoa ylämäkihiihtoon ja pehmeälle alustalle, voidaan hyvän tekniikan omaavalle hiihtäjälle valita edellisestä suosituksesta poikkeavaa kalustoa. Tällöin haetaan enemmän kantavuutta suksen kärkipuolelle ja liukupinta voikin sijaita 44-48 cm balanssin etupuolella, kun taas takimmainen liukupinta alkaa jo kannan alta n. 24-28 cm balanssin takaa. Tällä tavoin suksi toimii paremmin, kun paino on vahvasti edessä.

Tällainen suksi on kuitenkin levoton hiihdettävä, mikäli hiihtäjä hiihtää takapainoisessa asennossa. Kuntohiihtäjille suksia valittaessa tuleekin olla tarkkana nimenomaan kannan liukupinnan sijainnin suhteen. Kuntoilijan lihaskestävyys ja tekninen osaaminen ei ole maailmancuphiihtäjien tasoa, ja hiihdettävyys ja suuntavakaus ovat usein tärkeämpiä ominaisuuksia kuin ylämäkiherkkyys kovassa vauhdissa.

– Aki Tuovinen
Kirjoittaja on toiminut muun muassa Rossignolin tallipäällikkönä ja on tällä hetkellä kauppiaana Forte Sportissa